Siirry pääsisältöön

Lapsista, väkivallasta ja haavoista

 

Hannamaria Yliraudanjoki
Seurakuntapastori

Sydämeni puristui kasaan, kun kuuntelin viime viikolla uutisointia Koskelan teinisurman oikeudenkäynnistä. Aihe on ollut niin näkyvästi esillä, ettei sitä pääse pakoon - vaikka haluaisikin  ohittaa, unohtaa tällaisen pahan olemassaolon.

Ajatukseni kulkevat syksyyn 2004. Pieni poikani oli juuri aloittanut oman koulupolkunsa. Hän oli kirkassilmäinen 7-vuotias, jolle koulu, opettaja ja kaverit avasivat uuden innostavan maailman. Minä äitinä iloitsin ja jännitin yhtä aikaa. Olin kuitenkin luottavainen: koulussa lapseni on turvassa ja hyvissä käsissä.

Mutta tuona samana syksynä maailmaani viiltyi aivan uudenlainen haava. Venäjän Beslanissa terroristit tunkeutuivat kouluun ja pitivät lapsia ja opettajia panttivankeinaan useita päiviä. Tapahtuman aikana kuoli yli 330 ihmistä. Lapsia kuolleista oli 150. Satoja lapsia loukkaantui. 

Jotain perusluottamuksessani kääntyi nurin. Tajunnan uusi haava huusi: Miksi lasten täytyy elää tämän maailman väkivallan keskellä!

Vuonna 2007 suomalaisia kosketti ensimmäinen kansallinen koulutragedia. Jokelassa nuori abiturientti surmasi yhdeksän ihmistä omassa opinahjossaan. Jälleen kipu puhkaisi ihon. Oli pakahdus, oli epäusko, epätoivo surmattujen vuoksi - surmaajan vuoksi. Mietin äitejä ja äidin tuskaa. Millaista on olla nuoren surmaajan äiti?

Haava jomottaa taas Koskelan tragedian tunkeutuessa tajuntaan.  Muistan nuoriamme, jotka yrittävät selvitä kärjistyvien vastakkainasetteluiden maailmassa; muistan meitä vanhempia, joiden tukena on yhä useammin silkkaa merkitystyhjyyttä. Yritän ymmärtää ihmisen mykkää kipua, joka purkautuu ulos ymmärrykselle käsittämättöminä tekoina. 

Käännyn Neitsyt Marian, Äiti Marian puoleen. Hänen puoleensa, joka meidän kanssamme on tuntenut äidin tuskan lapsensa tähden, jonka harteilla lepää koko maailman kipu. 

Äiti Maria, lohduta meitä, kun etsimme yhdessä uutta suuntaa.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidin rukous

  Tiedottaja Maija Hagberg  Kaappikristityn tunnustus: rukoilen joka yö lapseni puolesta. Lapsuudessani iltarukous oli ainoa arjen uskonnollinen tapa, jonka oma äitini minulle siirsi. Aloin noudattamaan perinnettä heti äidiksi tulemisen alkushokin jälkeen, siis päästyämme lapsen kanssa sairaalasta kotiin puolitoista vuorokautta hänen syntymänsä jälkeen. Kuluneen lähes kuuden vuoden aikana rukouksesta on muodostunut osittain tottumukseen, mutta pohjimmiltaan tarpeeseen perustuva rutiini. En valvo, onko lapsellani joka aamu puhtaat sukat jalassa, mutta öisin aina ennen nukahtamista kiitän ja pyydän. Kiitän, koska lapseni on olemassa ja hän on saanut kehittyä ja kasvaa. Pyydän, koska en voi olla varma lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Rukouksessa yhdistyvät ne sydämen asiat, joita en pysty joka hetki tietoisesti käsittelemään: rakkaus, pelko, ilo, suru, usko, epäusko. Maailmassa, ihmisissä, heikkoudet ja kärsimys voivat ilmetä uskomattoman pahoina tekoina. Miten

Paratiisin puu

Hellevi Estama, kesäteologi Miksi Jumala loi kielletyn hedelmäpuun paratiisiin, jos Hän ei halunnut, että Aatami ja Eeva syövät sen hedelmiä? Paratiisin puutarha olisi vankila ilman hyvän- ja pahantiedon puuta. Jos olet talossa, jossa ei ole ovea, sinut on lukittu, etkä pääse pois. Elät, mutta et elä vapaana. Ovi antaa vapauden valita, oletko talossa vai menetkö ulos. Paratiisi oli täydellinen. Siellä oli kaikkea, mitä koskaan kuvitella saattoi, ja kaikkea, mitä ihminen tarvitsi. Siellä oli tuhansia puita, joista saattoi valita vapaasti syötävää, ja vain yksi, jota he eivät voineet saada. Tuon yhden ainoan kielletyn puun olemassaolo antoi vapauden valita. Puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedon puuksi. Kaikki puutarhassa oli hyvää, he tiesivät vain kaiken hyvän. Luomiskertomuksessa Jumala loi kaiken ja näki, että se oli hyvää. Tietääkseen mitä paha on, Aatamilla ja Eevalla täytyi olla säännöt. Jumalan ainoa käsky oli: älä syö tuosta puusta. Jumala ei koskaan sanonut, että syömällä tuosta

Kuoleman varjon mailta

  Kanttori Laura Alasaarela Opiskeluvuosina työskentelin taksinkuljettajana. Silloin vietin useita jouluja yövuorossa taksin ratissa valvoen ja yön juhlijoita kyyditen. Noista jouluista on jäänyt syvälle sydämeen kokemus siitä, kuinka monille kyydissäni istuneille joulu teki niin kipeää, että sitä kipua yritettiin päästä pakoon ravintoloiden humuun ja alkoholin tuomaan lohtuun. Suomalainen, perinteinen joulu on usein mielikuvissamme tiiviisti perheen kesken vietettävä, idyllinen juhla. Tämän kuvaston keskellä yksinäisyys ja osattomuus voivat korostua niin, että sattuu. Myöhemmin olen kokenut joulun kipeyden itsekin. Usein olen palannut riemullisten joululaulujen ja juhlan keskeltä kotiin, johon ei ole tänäkään vuonna tuntunut oikein joulu tulevan. On puuttunut pienten jalkojen tepsutus, nauru ja kärsimätön joulupukin odotus. Kahden aikuisen perheen joulukin on juhla, mutta erilainen kuin se, millaisesta olen haaveillut. Mutta sitten tuli se joulu, kun minä sainkin olla Marian paikall