Hannamaria Yliraudanjoki Seurakuntapastori |
Sydämeni puristui kasaan, kun kuuntelin viime viikolla uutisointia Koskelan teinisurman oikeudenkäynnistä. Aihe on ollut niin näkyvästi esillä, ettei sitä pääse pakoon - vaikka haluaisikin ohittaa, unohtaa tällaisen pahan olemassaolon.
Ajatukseni kulkevat syksyyn 2004. Pieni poikani oli juuri aloittanut oman koulupolkunsa. Hän oli kirkassilmäinen 7-vuotias, jolle koulu, opettaja ja kaverit avasivat uuden innostavan maailman. Minä äitinä iloitsin ja jännitin yhtä aikaa. Olin kuitenkin luottavainen: koulussa lapseni on turvassa ja hyvissä käsissä.
Mutta tuona samana syksynä maailmaani viiltyi aivan uudenlainen haava. Venäjän Beslanissa terroristit tunkeutuivat kouluun ja pitivät lapsia ja opettajia panttivankeinaan useita päiviä. Tapahtuman aikana kuoli yli 330 ihmistä. Lapsia kuolleista oli 150. Satoja lapsia loukkaantui.
Jotain perusluottamuksessani kääntyi nurin. Tajunnan uusi haava huusi: Miksi lasten täytyy elää tämän maailman väkivallan keskellä!
Vuonna 2007 suomalaisia kosketti ensimmäinen kansallinen koulutragedia. Jokelassa nuori abiturientti surmasi yhdeksän ihmistä omassa opinahjossaan. Jälleen kipu puhkaisi ihon. Oli pakahdus, oli epäusko, epätoivo surmattujen vuoksi - surmaajan vuoksi. Mietin äitejä ja äidin tuskaa. Millaista on olla nuoren surmaajan äiti?
Haava jomottaa taas Koskelan tragedian tunkeutuessa tajuntaan. Muistan nuoriamme, jotka yrittävät selvitä kärjistyvien vastakkainasetteluiden maailmassa; muistan meitä vanhempia, joiden tukena on yhä useammin silkkaa merkitystyhjyyttä. Yritän ymmärtää ihmisen mykkää kipua, joka purkautuu ulos ymmärrykselle käsittämättöminä tekoina.
Käännyn Neitsyt Marian, Äiti Marian puoleen. Hänen puoleensa, joka meidän kanssamme on tuntenut äidin tuskan lapsensa tähden, jonka harteilla lepää koko maailman kipu.
Äiti Maria, lohduta meitä, kun etsimme yhdessä uutta suuntaa.
Kommentit
Lähetä kommentti