Surullinen vai iloinen?

 

Lauri Telkki
kesäteologi

Pari viikkoa sitten istuin pappani hautajaisissa. Vieressä istui kahdeksanvuotias pikkuveli, jolle pitkään paikoillaan pysyminen on tuskallisen vaikeaa. Kosketus kuitenkin auttaa keskittymään: silitin pikkuveljen tukkaa, ja välillä kuiskuteltiin niitä näitä.

Yleensä pikkuveikalla riittää asiaa tilanteeseen kuin tilanteeseen, mutta nyt pörröpää oli vaisun ja vaikean oloinen. Kysyin, mikä olo. Pikkuveli mutristi kasvot pohdiskelevalle ilmeelle, ja kuiskasi sitten: oon surullinen, että pappa kuoli. Ja iloinen, että se pääs taivaaseen. Ja nyt en oikein tiedä, pitäiskö olla surullinen vai iloinen.

Vastasin, että voi aivan hyvin olla iloinen ja surullinen yhtä aikaa. Veljen sanat jäivät kuitenkin mietityttämään. Pikkuihminen oli huomannut erään elämän perusongelman: kaikki on haurasta ja katoavaa, ja siksi rakkaus voi satuttaa. Rakkautta hapuillessa vastaan tulee aina inhimillisen elämän rajallisuus ja sirpaleisuus, ja siksi toiseen ihmiseen ankkuroituessaankin kaipuu osoittaa lopulta jonnekin muualle, näkemisen toiselle puolelle.

 Rakkauden kaipuuta ja keskeneräisyyden kipua on pohdittu läpi historian, ja se on myös Raamatun punainen lanka. Ihminen etsii rakkautta, yhteyttä rakastavaan Jumalaan - ja Jumala etsii ihmistä. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä kaipuuseen tarjotaan hämmentävän yksinkertainen ratkaisu: “Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” Rakkauden kaipuu on siis jälki: kun kaipaan rakkautta, kaipaan Isän luo.

 Kristus on lupaus siitä, että tuo kaipuu osoittaa perille.

Tuon lupauksen pikkuvelikin oli sisäistänyt: ikävä on, mutta taivastoivo lohduttaa. Surussa ja keskeneräisyydessäkin kaipuu jää elämään meissä. Se on jälki, joka osoittaa kohti täydellistä rakkautta.