Susanna Sirviö sairaalapappi |
Tiesin, että kuolisit. Siihen meitä valmisteltiin ja siihen alkoivat merkit toinen toisensa jälkeen osoittaa. Tilanne tuntui toivottomalta. Kuolema tulisi, se vieras ja kaukainen pian koskettaisi minua. Sinä tulisit pian kuolemaan.
Kun sinä kuolit, sinua lohdutti toivo taivaasta. Kutsuit
sitä kodiksi, jonne olit menossa. Sinne olit jo ehtinyt kaivata. Odotit
jälleennäkemistä, siellä oli rakas, jonka kohtaamista jo odotit. Saattaisinko
minäkin luottaa siihen, että vaikka olet nyt kuollut, me vielä kohtaamme?
Kun sinä kuolit, minun lohtuni ja toivoni oli siinä, että
ainakin kipusi ovat nyt loppuneet. Enää et joudu kärsimään. Enää sinua eivät
kiusaa sairaus, kehon rappeutuminen eikä mielen murtuminen. Näin vierestä sitä
kaikkea oli vaikea katsoa ja sietää, mutta nyt se on ohi – onneksi.
Kun sinä kuolit, tuntui aivan kuin olisin hukassa. Oli
paljon tehtävää ja muistettavaa, ja se tuntui välillä työläältäkin. Pahinta
ehkä kuitenkin oli yksinäisyys. Sinä lähdit, mutta minä jäin. Aamut olivat
viiltäviä, päivisin yritin olla kiireinen ja illat olivat liian pitkiä. Aina
välillä pysähdyin kiitollisena miettimään, että onneksi sinä kuolit ennen
minua. Lopulta näin päin oli parempi.
Kun sinä kuolit, olin välillä täysin toivoton. Mieli oli
musta, maa oli musta ja päivä oli musta. Hapetonta ja raskasta ilmaa vain, joka
sai haukkomaan henkeä. En nähnyt mitään tapaa jatkaa eteenpäin. Mutta sitten
huomasinkin, että hetken oli helpompi hengittää. Ja huomasin laskevani toivoni
sen varaan, että ehkä vielä saan hengitettyä enemmän ja taas enemmän. Ehkä
näitä hetkiä tulee vielä lisää.
Kommentit
Lähetä kommentti