Siirry pääsisältöön

Viholliskuvieni eteen

Elina Rask-Litendahl, lapsi- ja perhetyön pappi

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Psalmi 23 on siteeratuimpia Raamatun kohtia. Sanat vihreistä niityistä ja turvallisesta kulkemisesta pimeän laakson läpi tuovat lohtua. Ei ihme, että monissa hautajaisissakin tämä psalmi luetaan tai lauletaan. Se loistaa ikuista valoa.

Mutta sitten kaiken kauneuden keskellä yhtäkkiä pomppaa silmille ja särähtää korvaan lause: ”Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen” Toisaalta raamatullinen kieli, jossa puhutaan oikean tien kulkemisesta ja Hyvän Paimenen johdatuksesta voi nykyihmisestä tuntua sekä käsittämättömältä että ärsyttävältä. Enkö muka itse tiedä, mikä on parasta elämässäni? Miksi kenenkään tarvitsisi johdattaa minua?

Onko puhe vihollisista sittenkin moderneinta ainesta tässä psalmissa? Vihollisia nykyään piisaa, ehkäpä enemmän kuin koskaan aiemmin. Sotaa käydään Euroopassa ja muualla, väärää tietoa levittämällä tehdään toisen maan kansalaisista mikä kammottavimpia petoja. ”Jos et ole kanssani samaa mieltä kaikesta, olet viholliseni” -asennetta on ilmassa enemmän kuin ikinä. Some mahdollista henkilökohtaisen vihanpidon jopa sellaisten ihmisten kanssa, joita emme ole koskaan tavanneet.

Mutta mitä olisi istua samassa pöydässä vihollisen kanssa? Ei netin ääressä, vaan oikeasti läsnä. Niin lähellä, että näet toisen eleet, kuulet äänenpainot? Ja kuuntelisit, et huutaisi heti päälle. Aidon kohtaamisen seurauksena voit oikeasti ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa. Kun olet selvillä tästä ja ehkä syystä, miksi toinen ajattelee kuten tekee, voi tulla keskinäistä ymmärrystä. Tai sitten voitte, toisianne kunnioittaen, olla samaa mieltä siitä, että olette asiasta eri mieltä. Uskallatko käydä yhteiseen pöytään?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidin rukous

  Tiedottaja Maija Hagberg  Kaappikristityn tunnustus: rukoilen joka yö lapseni puolesta. Lapsuudessani iltarukous oli ainoa arjen uskonnollinen tapa, jonka oma äitini minulle siirsi. Aloin noudattamaan perinnettä heti äidiksi tulemisen alkushokin jälkeen, siis päästyämme lapsen kanssa sairaalasta kotiin puolitoista vuorokautta hänen syntymänsä jälkeen. Kuluneen lähes kuuden vuoden aikana rukouksesta on muodostunut osittain tottumukseen, mutta pohjimmiltaan tarpeeseen perustuva rutiini. En valvo, onko lapsellani joka aamu puhtaat sukat jalassa, mutta öisin aina ennen nukahtamista kiitän ja pyydän. Kiitän, koska lapseni on olemassa ja hän on saanut kehittyä ja kasvaa. Pyydän, koska en voi olla varma lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Rukouksessa yhdistyvät ne sydämen asiat, joita en pysty joka hetki tietoisesti käsittelemään: rakkaus, pelko, ilo, suru, usko, epäusko. Maailmassa, ihmisissä, heikkoudet ja kärsimys voivat ilmetä uskomattoman pahoina tekoina. Miten

Sota, synti ja Kristus

  Jan Pohjonen seurakunta- ja oppilaitospastori Kohta vuoden kestänyt hyökkäyssota Ukrainassa on ollut kaikille sitä seuranneille järkytys. Sotakentillä ihmisessä pääsevät valloilleen ne ihmisyyden pimeimmät puolet, joiden olemassaolon olemme halunneet unohtaa. Vaikka nykyihminen kyllä viihtyy väkivaltaviihteen parissa, haluaa hän kyetä vaihtamaan kanavaa, kun pelottaa liikaa. Oikean sodan ja kärsimyksen kanssa tämä ei kuitenkaan onnistu. Sodan kauheudet eivät jää järkyttävyydestään huolimatta kristinuskon kielen tavoittamattomiin. Viha ja viattomiin kohdistuva väkivalta on syntiä, rikos Jumalaa ja lähimmäistä vastaan. Syy pahan taustalla taas on lankeaminen syntiin, mikä on särkenyt yhteytemme niin Jumalaan, lähimmäiseen kuin itseemme. Rovaniemen kirkon fresko on maalattu meille varoitukseksi siitä syntisyydestä, joka ihmiskuntaa vaivaa. Vaikka freskoon ei ole maalattu kivääreitä tai tankkeja, freskon oikeassa laidassa ihmisen sisäinen pahuus on saanut ihmiskunnan kääntymään itseä

Katumuksen ABC

  Sairaalapastori Susanna Sirviö Tuhkakeskiviikko. Siitä alkaa paastonaika, suuri paasto, joka kestää 40 päivää aina pääsiäiseen asti. Kirkossamme on perinteenä viettää iltakirkkoa tuhkakeskiviikkona. Siellä ihminen voi tulla papin luo hakemaan tuhkaristin otsaansa merkkinä katumuksesta ja parannuksesta. Katumus. Tuntuu pahalta tai vaivaa mieltä jokin asia, jonka on tehnyt, sanonut tai ajatellut. Sen toivoisi saavansa tekemättömäksi tai tuntuu, että pitäisi pyytää anteeksi. Kristillisessä perinteessä kaduttavista asioista on usein puhuttu syntinä. Synti on jotain, joka vie ihmistä kauemmaksi Jumalasta, rikkoo vastoin Jumalaa, toisia ihmisiä ja itseä. Synti ei kuitenkaan ole ihmisen yksittäisiä tekoja, vaan paremminkin asenne suhteessa Jumalaan, lähimmäisiin ja itseensä. Syyllisyys. Liittyy niihin asioihin, joissa kokee tehneensä väärin tai jättänyt tekemättä oikein. Syyllisyys voi helpottua, kun myöntää tehneensä väärin, pyytää anteeksi ja saa anteeksi. Joskus syyllisyyden tuntees