Siirry pääsisältöön

Cha cha cha?

Oppilaitospastori Milla Purosalo

”Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä päämääränsä, kun tuomiopäivän koittaessa astumme rohkeasti esiin.” Ja: Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, lempiraamatunkohdassani (1. Joh. 4:17–18) kirjoitetaan.

Maailmanlopun viimeinen tuomio kuulostaa kaukaiselta. Käärijän kappale paljastaa toisenlaisen tuomiopäivän, jonka kohtaamme päivittäisessä elämässä: töissä, opiskeluissa, somessa, deittisovelluksissa tai ’viikonloppuna radalla’. Kappale sopii paineistettuun todellisuuteemme, jossa olemme aina arvioitavana. Se saa pohtimaan: Olenko tarpeeksi? Kelpaavatko suoritukseni, kokemukseni, ajatukseni ja elämäni? Tässä todellisuudessa liian moni kokee, että täytyy juoda muutama piña colada, että voi kokea olevansa oma itsensä, riittävä, rakastettava, yhteydessä ja turvassa.

Toissa talvena matkustin Havaijille, ja iltaisin hostellin olohuoneessa, jossa hengellinen ja itsensä etsiminen olivat suurta, kiersi kannabissätkä. Kieltäydyin kohteliaasti kertoen, etten koe sille tarvetta - että voin olla yhteydessä itseeni ja oma itseni toisten seurassa ilmankin.

Nuorempana en uskaltanut olla oma itseni. 14-vuotiaana en olisi voinut kuvitella, että tulevaisuudessa puhuisin välillä sadoille ihmisille, kun jo koululuokan edessä pidettävä esitelmä tuntui painajaiselta. Entinen luokkakaverini on myöhemmin törmätessämme kysynyt, että mitä minulle on tapahtunut, kun olen nykyään niin erilainen - varmasti puheliaampi ja itsevarmempi.

Rippikoulun jälkeen tulin seurakuntaan. Yhdessä laulaessa ja rukoillessa koin rauhaa, jollaista en ollut missään kokenut. Aloin pitää kaksin käsin kii Jeesuksesta, ja sen myötä elämäni on muuttunut: Jumalan rakkaus on saanut minussa aikaan sen, etten enää pelkää ihmisiä. Kiitos Jeesuksen antaman rauhan (Joh. 14:27), joka ei ole kiinni minusta itsestäni eikä edes ympärilläni olevista olosuhteista, pystyn (ainakin useimmiten) olemaan ”se mies” (nainen), josta Käärijä laulaa.


 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Paratiisin puu

Hellevi Estama, kesäteologi Miksi Jumala loi kielletyn hedelmäpuun paratiisiin, jos Hän ei halunnut, että Aatami ja Eeva syövät sen hedelmiä? Paratiisin puutarha olisi vankila ilman hyvän- ja pahantiedon puuta. Jos olet talossa, jossa ei ole ovea, sinut on lukittu, etkä pääse pois. Elät, mutta et elä vapaana. Ovi antaa vapauden valita, oletko talossa vai menetkö ulos. Paratiisi oli täydellinen. Siellä oli kaikkea, mitä koskaan kuvitella saattoi, ja kaikkea, mitä ihminen tarvitsi. Siellä oli tuhansia puita, joista saattoi valita vapaasti syötävää, ja vain yksi, jota he eivät voineet saada. Tuon yhden ainoan kielletyn puun olemassaolo antoi vapauden valita. Puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedon puuksi. Kaikki puutarhassa oli hyvää, he tiesivät vain kaiken hyvän. Luomiskertomuksessa Jumala loi kaiken ja näki, että se oli hyvää. Tietääkseen mitä paha on, Aatamilla ja Eevalla täytyi olla säännöt. Jumalan ainoa käsky oli: älä syö tuosta puusta. Jumala ei koskaan sanonut, että syömällä tuosta

Äidin rukous

  Tiedottaja Maija Hagberg  Kaappikristityn tunnustus: rukoilen joka yö lapseni puolesta. Lapsuudessani iltarukous oli ainoa arjen uskonnollinen tapa, jonka oma äitini minulle siirsi. Aloin noudattamaan perinnettä heti äidiksi tulemisen alkushokin jälkeen, siis päästyämme lapsen kanssa sairaalasta kotiin puolitoista vuorokautta hänen syntymänsä jälkeen. Kuluneen lähes kuuden vuoden aikana rukouksesta on muodostunut osittain tottumukseen, mutta pohjimmiltaan tarpeeseen perustuva rutiini. En valvo, onko lapsellani joka aamu puhtaat sukat jalassa, mutta öisin aina ennen nukahtamista kiitän ja pyydän. Kiitän, koska lapseni on olemassa ja hän on saanut kehittyä ja kasvaa. Pyydän, koska en voi olla varma lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Rukouksessa yhdistyvät ne sydämen asiat, joita en pysty joka hetki tietoisesti käsittelemään: rakkaus, pelko, ilo, suru, usko, epäusko. Maailmassa, ihmisissä, heikkoudet ja kärsimys voivat ilmetä uskomattoman pahoina tekoina. Miten

Kuoleman varjon mailta

  Kanttori Laura Alasaarela Opiskeluvuosina työskentelin taksinkuljettajana. Silloin vietin useita jouluja yövuorossa taksin ratissa valvoen ja yön juhlijoita kyyditen. Noista jouluista on jäänyt syvälle sydämeen kokemus siitä, kuinka monille kyydissäni istuneille joulu teki niin kipeää, että sitä kipua yritettiin päästä pakoon ravintoloiden humuun ja alkoholin tuomaan lohtuun. Suomalainen, perinteinen joulu on usein mielikuvissamme tiiviisti perheen kesken vietettävä, idyllinen juhla. Tämän kuvaston keskellä yksinäisyys ja osattomuus voivat korostua niin, että sattuu. Myöhemmin olen kokenut joulun kipeyden itsekin. Usein olen palannut riemullisten joululaulujen ja juhlan keskeltä kotiin, johon ei ole tänäkään vuonna tuntunut oikein joulu tulevan. On puuttunut pienten jalkojen tepsutus, nauru ja kärsimätön joulupukin odotus. Kahden aikuisen perheen joulukin on juhla, mutta erilainen kuin se, millaisesta olen haaveillut. Mutta sitten tuli se joulu, kun minä sainkin olla Marian paikall