Kuoleman varjon mailta

 

Kanttori Laura Alasaarela

Opiskeluvuosina työskentelin taksinkuljettajana. Silloin vietin useita jouluja yövuorossa taksin ratissa valvoen ja yön juhlijoita kyyditen. Noista jouluista on jäänyt syvälle sydämeen kokemus siitä, kuinka monille kyydissäni istuneille joulu teki niin kipeää, että sitä kipua yritettiin päästä pakoon ravintoloiden humuun ja alkoholin tuomaan lohtuun. Suomalainen, perinteinen joulu on usein mielikuvissamme tiiviisti perheen kesken vietettävä, idyllinen juhla. Tämän kuvaston keskellä yksinäisyys ja osattomuus voivat korostua niin, että sattuu.

Myöhemmin olen kokenut joulun kipeyden itsekin. Usein olen palannut riemullisten joululaulujen ja juhlan keskeltä kotiin, johon ei ole tänäkään vuonna tuntunut oikein joulu tulevan. On puuttunut pienten jalkojen tepsutus, nauru ja kärsimätön joulupukin odotus. Kahden aikuisen perheen joulukin on juhla, mutta erilainen kuin se, millaisesta olen haaveillut.

Mutta sitten tuli se joulu, kun minä sainkin olla Marian paikalla, -ihmetellä syliini uskottua lasta ja painaa sydämeeni ovenrakoon piipahtaneiden, lämpimäisiä tuoneiden viisaiden sanoja. Sinä jouluna elin todeksi Jesajan profetian sanat ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon (Jes. 9: 1-2)”.

Meille kuoleman varjon maan asuville joululla on lupaus: vielä näemme ja koemme valon, jota kirkkaampaa ei olekaan. Itku on muuttuva iloksi, yksinäisyys Jumalan perheen juhlaksi. Näitä lupauksia saamme kukin vuorollamme elää todeksi jo eläessämme. Joulun lapsen syntymän ansiosta toivomme on kuitenkin kerran koittavassa ikijoulussa, silloin on ilo täydellistä ja riemu runsasta. 

Miten synkiltä teiltä jouluusi saavutkin, olkoon se suuresti siunattu!