Siirry pääsisältöön

Tekstit

Kun kantavat kädet eivät enää jaksa

  Aki Hätinen seurakuntapastori Psykiatri Hannu Lauerma julkaisi 6.8.2022 Apu -lehdessä kolumnin hoitajien työstä. Hän nostaa esiin hoitotyöhön sellaisen näkökulman, jota emme välttämättä arjen kiireen keskellä ole tulleet ajatelleeksi. Lauerman mukaan hoitoalan työ on tuottavaa työtä. Tuottava työ on perinteisesti liitetty teknologian ja tuotantoelämän parissa tehtävään työhön, joille näyttäisi olevan vähitellen siirtymässä ennen kaikkea miespuolisia sairaanhoitajia vähemmän kuormittavan työn perässä. Lauerma perustelee kantaansa sillä, että sodissa voittavalla osapuolella on poikkeuksetta aina parempi huolto ja rauhankin aikana varsinkin nykyään vaativa hoitotyö tuottaa toimintakykyisiä elin- ja työvuosia, hoitoa tarvinneille ihmisille – ja niitä tässä maassa riittää. Itsekin olen tarvinnut elämäni aikana lääkäreiden ohella hoitajien apua. Koska en ymmärrä työmarkkinapolitiikasta mitään, niin en ota kantaa siihen. Se mitä olen jo pidemmän aikaa miettinyt, hoitoalalla työskentelevie
Uusimmat tekstit

Ihmeidentekijä

Jan Pohjonen seurakuntapastori Minulla on tapana käydä vapaapäivinäni luonnossa patikoimassa. Luonnossa liikkuminen on myös tutkimusten mukaan hyödyllistä, sillä se auttaa stressiin ja laskee verenpainetta. Niinpä muutama viikko sitten suuntasin taas luontoon, tällä kertaa Tervolan Kätkävaaralle. Kätkävaaran luontopolku kiemurteli hiljalleen pitkin vaaran kylkeä. Kävellessä korvat tarkkasivat lintujen ääniä ja lehtien havinaa. Kun polku lopulta nousi vaaranlaelle, palkitsi se minut ainutkertaisella maisemalla. Jos olet käynyt Kätkävaaralla, tiedät miltä huipulla näyttää: Vaaranlaki on kuin kivien ja lohkareiden muodostama rannaton meri. Kun rakkaa katselee, mieli hiljenee. Sydämessään katsoja tietää, että nuo lukemattomat kivet ovat olleet paikoillaan jo vuosituhansia ennen minua. Näkymä vakuuttaa samaa kuin 2. Pietarin kirje: ”Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä.” Rovaniemellä asuessani olen usein kuullut sanottavan, että metsä on suomalaisille kui

Hyvän mahdollisuus

Sanna Kierivaara sairaalapappi Jokainen ihminen joutuu elämänsä aikana kärsimään. Mieletön kärsimys jakaantuu maailmassa epätasa-arvoisesti.  Nämä tosiasiat piinaavat meitä, jotka tahdomme uskoa rakastavaan Jumalaan.  Pelastuksen siirtäminen seuraavaan elämään lohduttaa, mutta tavallaan myös vähättelee tämän elämän kärsimyksen merkitystä. Monien ihmisten taakka on paljon suurempi kuin he mitenkään jaksaisivat kantaa. Kärsimystä ei saa selitettyä pois. Sille ei löydy mieltä. Silti me koitamme ymmärtää sitä kukin omilla tavoillamme ja kenties etsiä sen jalostavaa merkitystä. Ihmistä on helppo syyttää. Me aiheutamme kärsimystä toisillemme ja itsellemme. Ihmisen osuutta arvioitaessa on hyvä kysyä, voiko ihmiseltä odottaa enempää kuin hänelle on annettu. Vastausta vaille jää myös kysymys, mikä on Luojan vastuu. Selitykset asettuvat uskonnon ja filosofian alueelle, myyttien ja taiteen maailmaan. Mitä jos ristille lyöty Kristus kantaa Jumalan ja sitä kautta jokaisen ihmisen syyllisyyttä. Tämä

Kotiseutuni, mielenmaisemani

Pasi Kokko tiedottaja Kävelen tuttuun jokirantaan ja laskeudun veteen, joka viilentää ruumiini. Annan ajatusteni virrata. Levollinen jokimaisema läheisen vaaran syleilyssä on kotiseutuani, se on ollut sitä jo parikymmentä vuotta. Tunnen kuuluvani tänne. Joki hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Vesi koskettaa, vastustaa ja myötäilee liikkeitäni. Joki virtaa minusta välittämättä, mutta se ei hylkää minua. Se kantaa meitä kaikkia, antaa voimansa käyttöömme. Syntymässä saamme evääksi isämme ja äitimme perinnön, jonka edelliset sukupolvet ovat vanhemmillemme jättäneet. Perintö voi olla henkistä, hengellistä ja aineellista. Kasvamme kulttuuriin, osaksi yhteisöä, sen tapoja ja perinteitä, viedäksemme edelleen viestiä eteenpäin. Koen itsenikin viestinviejäksi sukupolvien välillä. Runsaat viisi vuotta sitten sain mahdollisuuden tulla töihin Rovaniemen seurakunnan palvelukseen. Tartuin toimeen ilman suuria odotuksia, ehkä mukana epäilystäkin, olenko oikeassa paikassa. Pian huomasin tull

Olet kutsuttu!

Heini Kesti kappalainen Miten hienolta tuntuukaan, kun saa kutsun arvokkaaseen juhlaan! Tilanne voi yllättää, tuntuu että olen tärkeä sekä etuoikeutettu ja minua arvostetaan. Nyt syksyllä joillekin voi tulla kutsu jopa presidentin itsenäisyyspäivän juhliin. Jos kutsua ei osaa ollenkaan odottaa, voi hämmästys olla melkoinen.  Kirjallinen kutsu tuntuu juhlalliselta: päällä on oma nimi, mistä tietää, että kutsu on juuri minulle tarkoitettu ja olen haluttu. Raamattukin puhuu kutsumisesta. Jumala kutsuu meitä nimeltä seuraansa. Jumalan kutsu on lopulta paljon arvokkaampi kuin tämän maailman kutsut. Hän on kiinnostunut jokaisesta meistä, hän tuntee meidät nimeltä: ” Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” (Jes.43:1) Kasteessa nimi on tärkeä juuri sen vuoksi, että Jumala näkee yksilön ja kutsuu nimeltä omaksi lapsekseen. Rovaniemen kirkkoonkin saamme oman kastepuun, johon kastettujen nimet kirjoitetaan. Tämä voi osaltaan muistuttaa meitä Jumalan rakkaudesta jokaista meitä kohtaan.

Yli 20 vuotta vietetty Luomakunnan sunnuntaita

Noora Hietanen viestintäpäällikkö Tiettävästi luomakunnan sunnuntaita vietettiin juhlapyhänä ensi kerran Suomessa vuosituhannen vaihteessa. Tänä vuonna se on ensi sunnuntaina 28.8. Luomakunnan sunnuntaille ei ole kirkkovuosikalenterissa tiettyä päivää, vaan sitä vietetään touko- ja lokakuun välillä luonnon heräämisen, kukoistuksen, elonkorjuun tai vähitellen pimenevän syksyn aikaan.  Kulutuksen tuhoava voima Pelastuksen kannalta kristitty on kutsuttu yksinkertaiseen elämään, jonka keskiössä on Kristus. Kokonaisvaltaista hengellisyyttä ja kohtuullisuutta korostava usko on vastavoima ylikorostuneelle ympäristön saastuttamiselle, kaupallisuudelle ja kerskakulttuurille. Ihminen ei ole luonnon hallitsija, eikä luomakunta tarkoita vain tuhoutuvaa ympäristöämme. Luomakunta on kaikkeus ja ihminen on osa sitä - asetettu viljelemään ja varjelemaan, eikä vain riistämään ja käyttämään hyväksi muita lajeja sekä luonnonvaroja. Siksi luomakunnan päivää onkin hyvä viettää 365 kertaa vuodessa.  Miten s

Iankaikkisuuteen tähyilemässä

  Mikko Salo seurakuntapastori Hautaan siunaaminen on hetki, joka kerta toisensa jälkeen pysäyttää niin omaiset kuin papinkin. Elämän päättyminen on luonnollista, mutta samalla etenkin nykyihmiselle etäistä. Rakkaan ihmisen lähteminen aiheuttaa aina luonnollisesti myös surua ja kaipausta. Toisaalta hetkessä on vahvasti läsnä myös rakkaus ja jälleennäkemisen toivo. Hautajaiset ehkä valaisevat myös keskiverron suomalaisen kristillisyyden luonnetta: uskoa ei välttämättä arjessa pidetä niin paljoa esillä, mutta etenkin kuoleman hetkellä Jumalaan kyllä luotetaan. Usko on elämän hiljainen pohjavire, joka elämän suurissa hetkissä nousee kuitenkin pintaan. Monissa muistovärssyissä kuolemanjälkeisen elämän toivoa sanoitetaan hyvin suorinkin sanoin, toisissa yleisluontoisemmin ja toisissa kristillisemmin. Sekin kertoo meissä syvällä olevasta toivosta siitä, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen. Iankaikkinen elämä on kuitenkin monesti yhtä etäinen ja vaikea asia kuin kuolemakin. Esimerkiks