Seurakuntapastori Mikko Estama |
Viime sunnuntain evankeliumissa (Luuk. 4: 16-21) kerrotaan, kuinka Jeesus meni sapattina synagogaan ”tapansa mukaan”. Jeesukselle kirkossakäynti oli siis tapa, jonka hän oli varmaankin oppinut jo vanhemmiltaan ja joka edusti hänen suvussaan ja kansassaan pitkää perinnettä.
Suomalaisetkin käyvät usein kirkossa ”tapansa mukaan”,
ainakin jouluisin ja muina juhlapyhinä. Puhutaan tapakristillisyydestä, jossa
kristillisyys on ennen kaikkea erilaisten tapojen noudattamista, niiden
sisältöä välttämättä kovin suuresti ajattelematta. Joskus tämä asetetaan
vastakkain jonkinlaisen ”elävän kristillisyyden” kanssa: kristityn tulisi olla
kristitty myös sydämeltään, ei vain tavoiltaan.
Ehkä Jeesuksen esimerkkikin osoittaa sen, että tällainen
vastakkainasettelu ei välttämättä ole hyvästä. Jeesus samaan aikaan ymmärsi
tapojen arvon ja oli sydämeltään täynnä armoa ja totuutta.
Hyvä sanonta on ”varjele tapa, niin tapa varjelee sinut”.
Kun käy kirkossa tavan takia, niin harvoin sydänkään on kovin kaukana siitä,
mitä kirkossa julistetaan. Kun tekee käsillään ristinmerkin, niin mielikin
rukoilee mukana siinä, mistä keho antaa esimerkin. Kun lapselle opettaa
iltarukouksen, tapa ja sen mukana lapsenusko saattavat kulkea läpi koko elämän.
Tavat siis kunniaan. Tokikaan tapojen korostaminen ei
tarkoita sitä, että kirkossakäynti tai muu uskonharjoitus olisi vain jotakin ulkonaista
muinaisjäännettä ilman sisällöllistä merkitystä. Jeesuksen saarna
synagogassakin päättyi toteamukseen: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä
kirjoitus käynyt toteen.” Saamme uskoa siihen, että ikiaikaisilla
kristillisillä tavoillamme on merkitystä tänäänkin.
Kommentit
Lähetä kommentti