Tässä olen, lähetä minut!

Laura Alasaarela

Havahduin hiljaittain ajatukseen, joka on jäänyt mietityttämään monen päivän ajaksi. Huomasin nimittäin, ettei minun arkeni oikeastaan ole muuttunut juuri lainkaan viime viikkojen Korona -mullistusten myötä. Tuntuu kohtuuttomalta edes uskaltautua sanomaan se ääneen. Onhan epäreilua, että minä vain porskutan arkeani kuten tähänkin asti!

Toki paljon on muuttunut, lähinnä työrintamalla. Hetkessä kalenteri tyhjeni kaikista niistä työtehtävistä, joissa olisin saanut olla keskellä kokoontuvaa seurakuntaa. Soittamassa, laulamassa ja palvelemassa. Tilalle tuli aivan uusia, kummalliselta ja jännittävältäkin tuntuvia tehtäviä: uusien teknologioiden nopeaa haltuunottoa, etäpalavereiden käytäntöjen opettelemista, pohdintaa siitä, mihin kaikkeen voisin lahjojani käyttää tässä uudessa tilanteessa. Uskaltaudun muun muassa kirjoittamaan tätä blogitekstiä, vaikkakin hieman arkaillen.

Sunnuntain radiojumalanpalvelusta kuunnellessani havahdun toden teolla siihen, kuinka paljon onkaan muuttunut. Sitä tavanomaista puheensorinaa, liikehdintää, yskimistä ja lasten ääniä ei nyt kuulukaan. Ja kun Päivi -kanttori aloittaa virren, alkavat kyyneleet virrata. Minulle rakkain elementti kristittyjen yhteisissä kokoontumisissa, -yhteislaulu, on poissa. Uskon, että siinä missä seurakunta nyt ikävöi kirkkoon, ikävöimme me seurakunnan työntekijät yhtä kipeästi seurakuntalaisiamme takaisin yhteisiin kokoontumisiimme.

Kuitenkin paljon on myös säilynyt: hautajaisia, häitä ja kastetilaisuuksia vietetään edelleen. Erityisesti hautajaisissa on  mielestäni nyt aivan erityinen Pyhän tuntu; aivan kuin tilaisuudesta pois jääneiden läheisten läsnäolon voisi aistia siunaustilaisuudessa. Ajattelenkin, että heidän ajatuksensa ja rukouksensa yltävät lähimpien omaisten luo tuohon tilanteeseen, vaikka he eivät fyysisesti voikaan olla mukana. Myös oma roolini kanttorina tuntuu nyt erityisen tärkeältä, olen esilaulajan roolin lisäksi esirukoilija, rinnalla kulkija ja kannattelija tuossa monella tavalla oudossa tilanteessa.

Mutta työn ulkopuolella kaikki tuntuu olevan hämmentävän samalla tavalla kuin aina ennenkin. Koirani kanssa lenkeillämme jututamme samat naapuruston mummut joka päivä, tosin turvallisen välimatkan päästä, lähikaupan kassat hymyilevät aivan yhtä ystävällisesti kuin aina ennenkin, hiihtoladulla päivittelemme eläkeläisten kanssa ladun kuntoa sekä ihastelemme huolettomana paistavaa kevätaurinkoa ja online -treenipalvelun valmentaja pitää aivan yhtä tiukkaa kuria kuntoilustani kuin tähänkin asti.

Hetkittäin minua hävettää. Hävettää, kun tiedän, millaisten haasteiden kanssa ystäväni, perheenjäseneni ja suurin osa kaikista suomalaisista tällä hetkellä kamppailee. Samalla kun nautin päivieni rauhasta ja hiljaisuudesta, tunnen olevani jollain ihmeellisellä tavalla syyllinen, etuoikeutettu ja hemmoteltu.

Vaikka miksi kantaisin syyllisyyttä? Tässä tilanteessa tuntuu erityisen tärkeältä huolehtia itsestään, pitää yllä rutiineja, vaalia hiljaisuutta ja hyvää oloa, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ei ole väärin, eikä myöskään hävettävää, jos minun ja Sinunkin sisälläsi asuva yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta nauttiva introvertti on suorastaan innoissaan arjen sosiaalisen kuorman ja hälyn yhtäkkiä hälvennyttyä. Oikeastaan uskon, että Jumalakin iloitsee nähdessään, kuinka me arjen suorittamiseen uppoutuneet pörrääjät yhtäkkiä keskitymmekin lähellämme oleviin asioihin: perheisiimme, yhdessäoloon, luontoon ja hiljaisuuteen. Ei Hän nuhtele, vaan ennemminkin kehuu ja kannustaa: meillä on lupa myös nauttia ja iloita niistä mahdollisuuksista, joita nämä poikkeusolot meille tarjoavat. Milloin muulloin perheillä olisi näin paljon aikaa olla yhdessä? Koska viimeksi ovat metsäpolut ja laavut olleet yhtä suosittuja kuin viime viikkoina? Milloin viimeksi olet lounastauolla oikaissut kotisohvalle lepäämään hetkeksi?

Saamme olla vapaita. Huolehtia silloin kuin huolettaa ja iloita peittelemättä silloin, kun siltä tuntuu. Vapaudesta nousee myös aidoin lähimmäisen rakkaus. Minun ei ole pakko, vaan minä saan. Yhtäkkiä syyllisyyden sijalle nouseekin kiitollisuus: ehkä minulla onkin kaikki näin hyvin juuri siksi, että siitä riittäisi myös lähimmäisillenikin? Päivän puuhien keskellä mietin ystävääni, joka kotona etätöiden ohessa huolehtii myös kotikoulua käyviä pienistä koululaisistaan. Lähetän pienen hiljaisen rukouksen hänen puolestaan. Mietin vanhaa rakasta kummitätiäni, joka on monen muun vanhuksen tavoin eristyksissä kotonaan tällä hetkellä. Huokaan Jumalalle hänen ja kaikkien muidenkin vanhojen tätien puolesta. Päätän soittaa hänelle pian. Muistan siskoani, jonka lasten päiväkotikevät loppui yllättävän aikaisin ja päivät ovat täynnä työtä lapsikatraan kaitsemisessa aamuvarhaisesta iltaan saakka. Hänenkin jaksamisensa puolesta lähetän rukouksen.

Ja vielä kiitän Jumalaani siitä, että minä olen saanut levätä. Tulevien päivien, viikkojen ja kuukausienkin aikana minun apuani ja työpanostani varmasti tarvitaan niin läheisten parissa kuin myös työssäni seurakunnassa. Saan tarttua työhön ilosta, vapaudesta ja levosta käsin.

Viime päivinä mielessäni on pyörinyt Jesajan kirjan sanat: ”Minä kuulin Herran äänen sanovan: – Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi? Niin minä vastasin: – Tässä olen, lähetä minut! (Jes.6:8). Ei Jesaja miettinyt työvälineitä, ei sitä ovatko lenkkarit iskussa pitkää jalkaisin tehtävää taivallusta varten ja kynät teroitettuina kirjaamaan ylös tärkeä viesti, eikä myöskään sitä, mihin saakka hänen voimansa riittäisivät. Hän oli valmis heti, kun Jumala ilmoitti tarvitsevansa hänen työpanostaan. Jesaja sai hieman myöhemmin olla viemässä viestiä toivosta ennustaessaan Jeesuksen syntymästä. Samaa toivon viestiä maailma kaipaa juuri nyt. Tuon toivon välittäjinä kirkolla ja jokaisella meistä osana kirkkoa, on tärkeä tehtävä.

Tässä siis olen, lähetä minut! Lähetä viemään toivoa, iloa ja valoa. Lähetä palvelemaan, hoivaamaan ja kuuntelemaan. Lähetä rukoilemaan ja rinnalla kulkemaan.

Laura Alasaarela

kanttori