Siirry pääsisältöön

Luottamuspulassa

Mikko Reijonen
aluekappalainen

Jokainen meistä tarvitsee tukea elämässään. Tuen antavat ne ihmiset ja rakenteet, jotka olemme hyviksi kokeneet. Luottamus on avain turvautumisessa. Me tiedämme, ettemme hallitse kaikkea. Edes lähimpien ihmisten tekeminen on meidän aistiemme ulottumattomissa. Kaikessa elämässä uskomme, että asiat menevät, näiden ihmisten ja olosuhteiden valossa hyvin. Luottamus on se, joka syntyy, kun uskomme elämänpiirin hyväksi.

Suhteemme Jumalaan kysyy myös uskoa. Emme tavoita silmillämme Jumalaa, emme voi kuulla omilla korvillamme, Hänen puhettaan, niin kuin lähimmäistemme. Aito Jumalaan uskominen herättää luottamuksen siihen, mikä kohdistuu kaiken tämän maailman voittaneen Herran läsnäoloon ja vaikutukseen elämässä.

Lukiessamme Raamatusta Jeesuksen ihmeellisiä tekoja. Sellaisia, mitkä ovat vain Jumalalle mahdollisia. Tuomme kirjoituksen ymmärryksessämme tähän aikaan. Usein tässä ajassa meiltä puuttuu oma kokemus suuresta ja ihmeellisestä. Kirjoituksen ja meidän todellisuuden väliin syntyy kuilu. Kuilun yli Jumalan kokemiseen pitäisi päästä. Monta kertaa alamme itse rakentamaan siltaa kuilun yli. Tuo rakentaminen tarkoittaa, että rakennamme itse suhdetta Jumalaan. Tuemme ja kannattelemme omilla teoilla uskoamme. Teemme kaikkea, jotta meillä olisi rauha. Vähäinen uskomme aiheuttaa luottamuspulaa.

Jeesus on sama eilen tänään ja aina. Raamattu on työkalu Jumalan kohtaamiselle. Siellä tapahtuneet asiat ovat todistukseksi aina. Meidän on syytä muistaa vastaanottaa Jumalan lupaukset jokaiseen päivään. Heikon uskon avaaminen Jumalan puoleen, mahdollistaa Jeesuksen työn sydämissämme. Ilo ja rauha seuraa Jumalaan luottavan askelia. Sieltä saamme annettavaa toinen toisillemme. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidin rukous

  Tiedottaja Maija Hagberg  Kaappikristityn tunnustus: rukoilen joka yö lapseni puolesta. Lapsuudessani iltarukous oli ainoa arjen uskonnollinen tapa, jonka oma äitini minulle siirsi. Aloin noudattamaan perinnettä heti äidiksi tulemisen alkushokin jälkeen, siis päästyämme lapsen kanssa sairaalasta kotiin puolitoista vuorokautta hänen syntymänsä jälkeen. Kuluneen lähes kuuden vuoden aikana rukouksesta on muodostunut osittain tottumukseen, mutta pohjimmiltaan tarpeeseen perustuva rutiini. En valvo, onko lapsellani joka aamu puhtaat sukat jalassa, mutta öisin aina ennen nukahtamista kiitän ja pyydän. Kiitän, koska lapseni on olemassa ja hän on saanut kehittyä ja kasvaa. Pyydän, koska en voi olla varma lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Rukouksessa yhdistyvät ne sydämen asiat, joita en pysty joka hetki tietoisesti käsittelemään: rakkaus, pelko, ilo, suru, usko, epäusko. Maailmassa, ihmisissä, heikkoudet ja kärsimys voivat ilmetä uskomattoman pahoina tekoina. Miten

Paratiisin puu

Hellevi Estama, kesäteologi Miksi Jumala loi kielletyn hedelmäpuun paratiisiin, jos Hän ei halunnut, että Aatami ja Eeva syövät sen hedelmiä? Paratiisin puutarha olisi vankila ilman hyvän- ja pahantiedon puuta. Jos olet talossa, jossa ei ole ovea, sinut on lukittu, etkä pääse pois. Elät, mutta et elä vapaana. Ovi antaa vapauden valita, oletko talossa vai menetkö ulos. Paratiisi oli täydellinen. Siellä oli kaikkea, mitä koskaan kuvitella saattoi, ja kaikkea, mitä ihminen tarvitsi. Siellä oli tuhansia puita, joista saattoi valita vapaasti syötävää, ja vain yksi, jota he eivät voineet saada. Tuon yhden ainoan kielletyn puun olemassaolo antoi vapauden valita. Puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedon puuksi. Kaikki puutarhassa oli hyvää, he tiesivät vain kaiken hyvän. Luomiskertomuksessa Jumala loi kaiken ja näki, että se oli hyvää. Tietääkseen mitä paha on, Aatamilla ja Eevalla täytyi olla säännöt. Jumalan ainoa käsky oli: älä syö tuosta puusta. Jumala ei koskaan sanonut, että syömällä tuosta

Kuoleman varjon mailta

  Kanttori Laura Alasaarela Opiskeluvuosina työskentelin taksinkuljettajana. Silloin vietin useita jouluja yövuorossa taksin ratissa valvoen ja yön juhlijoita kyyditen. Noista jouluista on jäänyt syvälle sydämeen kokemus siitä, kuinka monille kyydissäni istuneille joulu teki niin kipeää, että sitä kipua yritettiin päästä pakoon ravintoloiden humuun ja alkoholin tuomaan lohtuun. Suomalainen, perinteinen joulu on usein mielikuvissamme tiiviisti perheen kesken vietettävä, idyllinen juhla. Tämän kuvaston keskellä yksinäisyys ja osattomuus voivat korostua niin, että sattuu. Myöhemmin olen kokenut joulun kipeyden itsekin. Usein olen palannut riemullisten joululaulujen ja juhlan keskeltä kotiin, johon ei ole tänäkään vuonna tuntunut oikein joulu tulevan. On puuttunut pienten jalkojen tepsutus, nauru ja kärsimätön joulupukin odotus. Kahden aikuisen perheen joulukin on juhla, mutta erilainen kuin se, millaisesta olen haaveillut. Mutta sitten tuli se joulu, kun minä sainkin olla Marian paikall