Kuluneen lähes kuuden vuoden aikana rukouksesta on muodostunut osittain tottumukseen, mutta pohjimmiltaan tarpeeseen perustuva rutiini. En valvo, onko lapsellani joka aamu puhtaat sukat jalassa, mutta öisin aina ennen nukahtamista kiitän ja pyydän. Kiitän, koska lapseni on olemassa ja hän on saanut kehittyä ja kasvaa. Pyydän, koska en voi olla varma lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Rukouksessa yhdistyvät ne sydämen asiat, joita en pysty joka hetki tietoisesti käsittelemään: rakkaus, pelko, ilo, suru, usko, epäusko. Maailmassa, ihmisissä, heikkoudet ja kärsimys voivat ilmetä uskomattoman pahoina tekoina. Miten pieni ihmiseni voisi välttyä pahuuden kohtaamiselta, tai mitä voisin äitinä itse tehdä, jotta pieni ihmiseni levittäisi ympärilleen mahdollisimman paljon hyvää?
Tunteiden tiedostaminen, niiden keskelle pysähtyminen, auttaa minua saamaan yhteyden luonteeseeni ja voimaani, jotka ohjaavat päätöksiäni lapseni henkisen kasvun edistämiseen. Lapselle voi opettaa, myös omalla esimerkillä, järjen käyttöä valintatilanteissa, jotta hän oppii välttelemään hankaluuksia tai vaaroja. Lapselle voi näyttää rakkautta ja kunnioitusta, jotta hän arvostaisi itseään ja muita.
Omista vaikuttamismahdollisuuksistani huolimatta maailma ei muutu. Elämän kulkua ei voi konkreettisesti havaita, koskettaa ja muokata. En odota neuroottisena katastrofeja, mutta rukous edustaa minulle toivoa. Toivon, että joku kuulee ja ymmärtää tunteeni, jotka rukous sydämestäni paljastaa. Toivon, että armo on olemassa.
Kiitos toivosta, äiti.
(kuva: Samu Rötkönen)
Kommentit
Lähetä kommentti