Siirry pääsisältöön

Totuuden tuolta puolen


Aki Hätinen
seurakuntapastori

Katsoin joku aika sitten netistä sosiaalipsykologi Amy Cuddyn luennon, jossa hän puhuu kehonkielestä ja voimaposeeraamisesta. Taustoituksena kerrottakoon, että vuonna 2010 Cuddy julkaisi Dana Carneyn ja Andy Yapin kanssa tulokset kokeesta, jossa selvitettiin, kuinka sanattomat vallanilmaisut (avoimet, tilaa vievät asennot) vaikuttavat ihmisten tunteisiin, käyttäytymiseen ja hormonitasoihin. He väittivät, että voimaan liittyvien kehon asemien ottaminen (voimaposeeraus) vain kahden minuutin ajan lisää testosteronia ja riskinottohalua, vähentää kortisolia ja parantaa suorituskykyä työhaastatteluissa. Tiivistäen "Jos toimit voimakkaasti, alat ajatella voimakkaasti."

Muut tutkijat yrittivät toistaa tämän kokeen suuremmalla osallistujaryhmällä ja havaittiin, että voimaposeeraus lisäsi subjektiivisia vallan tunteita, mutta ei vaikuttanut hormoneihin tai todelliseen riskinsietokykyyn, toisin kuin Cuddy antaa näkemälläni videolla ymmärtää.

Jäin miettimään mikä sai minut vakuuttuneeksi Cuddyn luennosta. Hän on lahjakas puhuja, mutta se ei ole varmasti ainoa syy. En aluksi osannut suhtautua kuulemiini Cuddyn väitteisiin kriittisesti, koska en tiedä sosiaalipsykologiasta tai hormonien toiminnoista paljoakaan. Minulta puuttuivat kriittiseen arvioimiseen välttämätön pohjatieto ja kyky soveltaa niitä kuulemani arvioimiseen. Tämä mahdollistaa otollisen maaperän paikkansapitämättömän tiedon leviämiselle. ”Viisas pelkää pahaa ja karttaa sitä, tyhmä on hillitön ja itsevarma” (Sananl. 14:16). Vaikka valveutuneisuus on hyve, niin meidän tulisi välttää vääränlaista vahvuuden tunnetta. Tunnistettuamme rajamme, olemme hyvällä tiellä.


Aki Hätinen




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidin rukous

  Tiedottaja Maija Hagberg  Kaappikristityn tunnustus: rukoilen joka yö lapseni puolesta. Lapsuudessani iltarukous oli ainoa arjen uskonnollinen tapa, jonka oma äitini minulle siirsi. Aloin noudattamaan perinnettä heti äidiksi tulemisen alkushokin jälkeen, siis päästyämme lapsen kanssa sairaalasta kotiin puolitoista vuorokautta hänen syntymänsä jälkeen. Kuluneen lähes kuuden vuoden aikana rukouksesta on muodostunut osittain tottumukseen, mutta pohjimmiltaan tarpeeseen perustuva rutiini. En valvo, onko lapsellani joka aamu puhtaat sukat jalassa, mutta öisin aina ennen nukahtamista kiitän ja pyydän. Kiitän, koska lapseni on olemassa ja hän on saanut kehittyä ja kasvaa. Pyydän, koska en voi olla varma lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Rukouksessa yhdistyvät ne sydämen asiat, joita en pysty joka hetki tietoisesti käsittelemään: rakkaus, pelko, ilo, suru, usko, epäusko. Maailmassa, ihmisissä, heikkoudet ja kärsimys voivat ilmetä uskomattoman pahoina tekoina. Miten

Paratiisin puu

Hellevi Estama, kesäteologi Miksi Jumala loi kielletyn hedelmäpuun paratiisiin, jos Hän ei halunnut, että Aatami ja Eeva syövät sen hedelmiä? Paratiisin puutarha olisi vankila ilman hyvän- ja pahantiedon puuta. Jos olet talossa, jossa ei ole ovea, sinut on lukittu, etkä pääse pois. Elät, mutta et elä vapaana. Ovi antaa vapauden valita, oletko talossa vai menetkö ulos. Paratiisi oli täydellinen. Siellä oli kaikkea, mitä koskaan kuvitella saattoi, ja kaikkea, mitä ihminen tarvitsi. Siellä oli tuhansia puita, joista saattoi valita vapaasti syötävää, ja vain yksi, jota he eivät voineet saada. Tuon yhden ainoan kielletyn puun olemassaolo antoi vapauden valita. Puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedon puuksi. Kaikki puutarhassa oli hyvää, he tiesivät vain kaiken hyvän. Luomiskertomuksessa Jumala loi kaiken ja näki, että se oli hyvää. Tietääkseen mitä paha on, Aatamilla ja Eevalla täytyi olla säännöt. Jumalan ainoa käsky oli: älä syö tuosta puusta. Jumala ei koskaan sanonut, että syömällä tuosta

Kuoleman varjon mailta

  Kanttori Laura Alasaarela Opiskeluvuosina työskentelin taksinkuljettajana. Silloin vietin useita jouluja yövuorossa taksin ratissa valvoen ja yön juhlijoita kyyditen. Noista jouluista on jäänyt syvälle sydämeen kokemus siitä, kuinka monille kyydissäni istuneille joulu teki niin kipeää, että sitä kipua yritettiin päästä pakoon ravintoloiden humuun ja alkoholin tuomaan lohtuun. Suomalainen, perinteinen joulu on usein mielikuvissamme tiiviisti perheen kesken vietettävä, idyllinen juhla. Tämän kuvaston keskellä yksinäisyys ja osattomuus voivat korostua niin, että sattuu. Myöhemmin olen kokenut joulun kipeyden itsekin. Usein olen palannut riemullisten joululaulujen ja juhlan keskeltä kotiin, johon ei ole tänäkään vuonna tuntunut oikein joulu tulevan. On puuttunut pienten jalkojen tepsutus, nauru ja kärsimätön joulupukin odotus. Kahden aikuisen perheen joulukin on juhla, mutta erilainen kuin se, millaisesta olen haaveillut. Mutta sitten tuli se joulu, kun minä sainkin olla Marian paikall