Siirry pääsisältöön

Kohti aikuista uskoa


Rovasti Kari Yliräisänen: Huomenna helatorstaina kristikunta juhlii Jeesuksen korotusta taivaaseen Jumalan oikealle puolelle, kaiken herraksi. Raamatun kertomus siitä on tarunomainen, Jeesus kohotettiin ylös ja pilvi vei hänet pois. Kuva Jumalasta ja Jeesuksesta taivaansalissa ei ehkä innosta nykyihmistä. Jumala on staattinen ihmisten tarkkailija prinssinsä kanssa. Toki monella on tällainen mielikuva yhä. 

Monilla lienee myös samantapainen kokemus kuin Nobel-kirjailija Pär Lagerkvistilla, joka kyseli 60 vuotta sitten: ”Kuka olet sinä, joka poissaolollasi täytät sydämeni ja maailman?” Jumala oli kadonnut näköpiiristä ja kokemuksesta.

Ennen teloitustaan saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer pohti vankilassa maailman kehitystä todeten: ” Meidän on elettävä maailmassa niin kuin Jumalaa ei olisi. Jumala panee meidät oppimaan, että meidän on elettävä niin kuin niiden, jotka selviävät elämästä ilman Jumalaa. Jumalan edessä ja Jumalan kanssa me elämme ilman Jumalaa.” Bonhoefferille Jumala oli läsnäoleva, vastapäätä oleva persoona, Hän jota rukoillaan, mutta ei kone, joka ratkoo ihmisten ongelmat. Ne ratkotaan tiedolla ja järjellä.

Jumala ja ns. taivas ovat syvimmältään salaisuus, mysteeri. Suhteessa Jumalaan meidät pakotetaan aikuiseen uskoon. Tulkitsemaan uskoa kehityksen tuomien tosiasioiden kautta.

Sellainen oli mielessä jesuiittaisä, paleontologi, geologi Teilhard de Chardinilla. Hän katsoi (jo 1950-luvulla) kaiken kehittyvän ns. noosfääriin, tietoisuuden äärimmäiseen tasoon, jossa kaikki lopulta yhtyy ns. Omega-pisteessä. Chardinille tuo piste oli Jumala ja Kristus.

Sanassa sanotaan: ”Jumala oli Kristuksessa yhdistävä kaiken mikä on maan päällä ja mikä on taivaassa.”

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidin rukous

  Tiedottaja Maija Hagberg  Kaappikristityn tunnustus: rukoilen joka yö lapseni puolesta. Lapsuudessani iltarukous oli ainoa arjen uskonnollinen tapa, jonka oma äitini minulle siirsi. Aloin noudattamaan perinnettä heti äidiksi tulemisen alkushokin jälkeen, siis päästyämme lapsen kanssa sairaalasta kotiin puolitoista vuorokautta hänen syntymänsä jälkeen. Kuluneen lähes kuuden vuoden aikana rukouksesta on muodostunut osittain tottumukseen, mutta pohjimmiltaan tarpeeseen perustuva rutiini. En valvo, onko lapsellani joka aamu puhtaat sukat jalassa, mutta öisin aina ennen nukahtamista kiitän ja pyydän. Kiitän, koska lapseni on olemassa ja hän on saanut kehittyä ja kasvaa. Pyydän, koska en voi olla varma lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Rukouksessa yhdistyvät ne sydämen asiat, joita en pysty joka hetki tietoisesti käsittelemään: rakkaus, pelko, ilo, suru, usko, epäusko. Maailmassa, ihmisissä, heikkoudet ja kärsimys voivat ilmetä uskomattoman pahoina tekoina. Miten

Paratiisin puu

Hellevi Estama, kesäteologi Miksi Jumala loi kielletyn hedelmäpuun paratiisiin, jos Hän ei halunnut, että Aatami ja Eeva syövät sen hedelmiä? Paratiisin puutarha olisi vankila ilman hyvän- ja pahantiedon puuta. Jos olet talossa, jossa ei ole ovea, sinut on lukittu, etkä pääse pois. Elät, mutta et elä vapaana. Ovi antaa vapauden valita, oletko talossa vai menetkö ulos. Paratiisi oli täydellinen. Siellä oli kaikkea, mitä koskaan kuvitella saattoi, ja kaikkea, mitä ihminen tarvitsi. Siellä oli tuhansia puita, joista saattoi valita vapaasti syötävää, ja vain yksi, jota he eivät voineet saada. Tuon yhden ainoan kielletyn puun olemassaolo antoi vapauden valita. Puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedon puuksi. Kaikki puutarhassa oli hyvää, he tiesivät vain kaiken hyvän. Luomiskertomuksessa Jumala loi kaiken ja näki, että se oli hyvää. Tietääkseen mitä paha on, Aatamilla ja Eevalla täytyi olla säännöt. Jumalan ainoa käsky oli: älä syö tuosta puusta. Jumala ei koskaan sanonut, että syömällä tuosta

Kuoleman varjon mailta

  Kanttori Laura Alasaarela Opiskeluvuosina työskentelin taksinkuljettajana. Silloin vietin useita jouluja yövuorossa taksin ratissa valvoen ja yön juhlijoita kyyditen. Noista jouluista on jäänyt syvälle sydämeen kokemus siitä, kuinka monille kyydissäni istuneille joulu teki niin kipeää, että sitä kipua yritettiin päästä pakoon ravintoloiden humuun ja alkoholin tuomaan lohtuun. Suomalainen, perinteinen joulu on usein mielikuvissamme tiiviisti perheen kesken vietettävä, idyllinen juhla. Tämän kuvaston keskellä yksinäisyys ja osattomuus voivat korostua niin, että sattuu. Myöhemmin olen kokenut joulun kipeyden itsekin. Usein olen palannut riemullisten joululaulujen ja juhlan keskeltä kotiin, johon ei ole tänäkään vuonna tuntunut oikein joulu tulevan. On puuttunut pienten jalkojen tepsutus, nauru ja kärsimätön joulupukin odotus. Kahden aikuisen perheen joulukin on juhla, mutta erilainen kuin se, millaisesta olen haaveillut. Mutta sitten tuli se joulu, kun minä sainkin olla Marian paikall