Siirry pääsisältöön

Lähimmäinen

 

Markku Kukkonen, johtava diakoni.

Viime sunnuntaina vietimme lähimmäisen päivää. Jeesus oli elämällään ja opetuksellaan esimerkki lähimmäisenrakkaudesta. Jokainen ihminen on lähimmäisemme ja on Jumalan kuvana kaiken rakkauden ja hyvän kohtelun arvoinen. Jeesus vertasi itseään kärsivään lähimmäiseen. Kuvauksessa viimeiseltä tuomiolla meiltä kysytään, miten olemme kohdanneet kärsivän lähimmäisen, (Matt. 24: 27-51.)

Suomalaiseen ajatteluun on kuulunut, että pulaan joutuneita pitää auttaa. Sodassa aseveljiä ei jätetty tiukassakaan paikassa. Heikompaa ei jätetä. Tästä kertoo monimuotoinen lähimmäisen rakkauden historia, jonka yhtenä oksana on kirkon ja järjestöjen tekemä diakoniatyö. Tärkeä osa turvallisuutta on se, että on tietoisuus siitä, että minusta pidetään huolta. Koko hyvinvointivaltiomme kantava ajatus on juuri tässä. Valtio on myös lähimmäinen, joka pitää huolta kansalaisistaan.

Äiti Teresa oli legenda rakkaudesta jo eläessään. Tässä joitakin hänen ajatuksia Minun on jano – kirjasta:

Äiti Teresa oli sitä mieltä, että rakkaus alkaa kotona. Rakkaus elää kodeissa. Maailman suuri kärsimys ja sekasorto johtunee keskeisesti siitä, että kodeissa ja perhe-elämässä on niin kovin vähän rakkautta. Kodit olisi tehtävä myötätunnon keskuksiksi ja annettava anteeksi loputtomasti. Kiire ja omaisuuden tavoittelu vie vanhempien ajan toisiltaan ja lapsiltaan. Maailmassa on tavallisen leivän nälkää, mutta myös nälkää, joka on rakkauden, ystävällisyyden ja huomaavaisuuden kaipuuta. ”Koska emme voi nähdä Kristusta, emme voi ilmaista rakkauttamme Häntä kohtaan; sen sijaan me voimme aina nähdä lähimmäisemme ja tehdä heille mitä haluaisimme tehdä Kristukselle, jos näkisimme Hänet.” ”Mieluummin teen virheitä ystävällisenä ja myötätuntoisena kuin ihmeitä tylynä ja kovana.” Jos todella haluamme rakastaa, meidän on opittava antamaan anteeksi. ”Olkaa ystävällisiä ja armeliaita. Älkää antako kenenkään tulla luoksenne ilman että hän lähtee parempana ja iloisempana.”

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidin rukous

  Tiedottaja Maija Hagberg  Kaappikristityn tunnustus: rukoilen joka yö lapseni puolesta. Lapsuudessani iltarukous oli ainoa arjen uskonnollinen tapa, jonka oma äitini minulle siirsi. Aloin noudattamaan perinnettä heti äidiksi tulemisen alkushokin jälkeen, siis päästyämme lapsen kanssa sairaalasta kotiin puolitoista vuorokautta hänen syntymänsä jälkeen. Kuluneen lähes kuuden vuoden aikana rukouksesta on muodostunut osittain tottumukseen, mutta pohjimmiltaan tarpeeseen perustuva rutiini. En valvo, onko lapsellani joka aamu puhtaat sukat jalassa, mutta öisin aina ennen nukahtamista kiitän ja pyydän. Kiitän, koska lapseni on olemassa ja hän on saanut kehittyä ja kasvaa. Pyydän, koska en voi olla varma lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Rukouksessa yhdistyvät ne sydämen asiat, joita en pysty joka hetki tietoisesti käsittelemään: rakkaus, pelko, ilo, suru, usko, epäusko. Maailmassa, ihmisissä, heikkoudet ja kärsimys voivat ilmetä uskomattoman pahoina tekoina. Miten

Paratiisin puu

Hellevi Estama, kesäteologi Miksi Jumala loi kielletyn hedelmäpuun paratiisiin, jos Hän ei halunnut, että Aatami ja Eeva syövät sen hedelmiä? Paratiisin puutarha olisi vankila ilman hyvän- ja pahantiedon puuta. Jos olet talossa, jossa ei ole ovea, sinut on lukittu, etkä pääse pois. Elät, mutta et elä vapaana. Ovi antaa vapauden valita, oletko talossa vai menetkö ulos. Paratiisi oli täydellinen. Siellä oli kaikkea, mitä koskaan kuvitella saattoi, ja kaikkea, mitä ihminen tarvitsi. Siellä oli tuhansia puita, joista saattoi valita vapaasti syötävää, ja vain yksi, jota he eivät voineet saada. Tuon yhden ainoan kielletyn puun olemassaolo antoi vapauden valita. Puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedon puuksi. Kaikki puutarhassa oli hyvää, he tiesivät vain kaiken hyvän. Luomiskertomuksessa Jumala loi kaiken ja näki, että se oli hyvää. Tietääkseen mitä paha on, Aatamilla ja Eevalla täytyi olla säännöt. Jumalan ainoa käsky oli: älä syö tuosta puusta. Jumala ei koskaan sanonut, että syömällä tuosta

Sota, synti ja Kristus

  Jan Pohjonen seurakunta- ja oppilaitospastori Kohta vuoden kestänyt hyökkäyssota Ukrainassa on ollut kaikille sitä seuranneille järkytys. Sotakentillä ihmisessä pääsevät valloilleen ne ihmisyyden pimeimmät puolet, joiden olemassaolon olemme halunneet unohtaa. Vaikka nykyihminen kyllä viihtyy väkivaltaviihteen parissa, haluaa hän kyetä vaihtamaan kanavaa, kun pelottaa liikaa. Oikean sodan ja kärsimyksen kanssa tämä ei kuitenkaan onnistu. Sodan kauheudet eivät jää järkyttävyydestään huolimatta kristinuskon kielen tavoittamattomiin. Viha ja viattomiin kohdistuva väkivalta on syntiä, rikos Jumalaa ja lähimmäistä vastaan. Syy pahan taustalla taas on lankeaminen syntiin, mikä on särkenyt yhteytemme niin Jumalaan, lähimmäiseen kuin itseemme. Rovaniemen kirkon fresko on maalattu meille varoitukseksi siitä syntisyydestä, joka ihmiskuntaa vaivaa. Vaikka freskoon ei ole maalattu kivääreitä tai tankkeja, freskon oikeassa laidassa ihmisen sisäinen pahuus on saanut ihmiskunnan kääntymään itseä