Siirry pääsisältöön

Hiljaisuuden päivä 8. lokakuuta

Sairaalapappi Sanna Kierivaara: 


Taivaista kuului ääni "Sinä olet minun rakas poikani, sinuun minä olen mieltynyt." Heti sen jälkeen henki ajoi rakkaan pojan autiomaahan paholaisen piinattavaksi. Kerrotaan, että enkelit pitivät pojasta huolta.

Jumalan lapsen osa on ristiriitainen. Jumalan rakkaus ei pysty suojelemaan lasta kiusaamiselta, kärsimykseltä ja kuolemalta. Vanhempana tähän avuttomuuteen on helppo samaistua. Jumalan hiljaisuus kärsimyksen äärellä tuntuu kuitenkin sietämättömältä. Jumalan vaikenemisen voi nähdä luonnon kärsivillä kasvoilla. Eipä ihme, että kysellään; jäikö luoja lepäämään luomistyönsä jälkeen. Entä sovittiko ristillä omaa syyllisyyttään vai ilmaisiko avuttomuuttaan kärsimyksen keskellä.

Hiljaisuuteen kätkeytyy tuntematon pyhä. Rakkauden kajastus. Hyvän mahdollisuus.

Ylivirikkeellinen kaikkialla mukana kulkeva nykyaika on kouluttanut meitä varomaan tyhjiä tiloja ja oloja. Poispuskettu hiljaisuus alkaa outoudessaan pelottaa, jos olemme vieraantuneet omasta sisimmästämme.  Rauha herättää rauhattomuutta, mikä täytyy pätkiä tulvivalla tarjonnalla. Voimme joutua hiljaisuuteen tahtomattamme, jos yhteys muihin luotuihin jostain syystä katkeilee tai katoaa. Se on tuskallista. Hiljaisuuteen voi myös hakeutua. Kuulostelemaan syvyyksien virran kohinaa oman ja kaikkeuden tiedostamattomuuden rajapinnoilla.

Pyhitetty seitsemäs päivä houkuttelee meitä levähtämään omasta ja ympäristön vaativuudesta. Lepo ruokkii meitä uskolla, toivolla ja rakkaudella, joista rakentuu mieltä kantavia suojia. Lohdullinen hiljaisuuden päivä. Luoja ilmentyy luonnon monimuotoisessa kasvussa ja lakastumisessa, ihmiselämän kirjavissa vaiheissa ja voimaannuttavassa yhteydessä.

Kärsimykselle ei löydy selitystä. Vastauksena on hiljaisuus. Enkelit kuin empivä anteeksipyyntö. Luoja liikuskelee luoduissaan. Puhuu luomakunnan äänillä. Näyttäytyy näkyvässä. On läsnä läsnä olevassa. Tyhjyyden täyttävä hiljaisuus on nimi nimettömälle. Sanomaton on enemmän ja vähemmän kuin meidän sanamme. Meissä asustava kaipaus saa kertomusten muotoja. 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidin rukous

  Tiedottaja Maija Hagberg  Kaappikristityn tunnustus: rukoilen joka yö lapseni puolesta. Lapsuudessani iltarukous oli ainoa arjen uskonnollinen tapa, jonka oma äitini minulle siirsi. Aloin noudattamaan perinnettä heti äidiksi tulemisen alkushokin jälkeen, siis päästyämme lapsen kanssa sairaalasta kotiin puolitoista vuorokautta hänen syntymänsä jälkeen. Kuluneen lähes kuuden vuoden aikana rukouksesta on muodostunut osittain tottumukseen, mutta pohjimmiltaan tarpeeseen perustuva rutiini. En valvo, onko lapsellani joka aamu puhtaat sukat jalassa, mutta öisin aina ennen nukahtamista kiitän ja pyydän. Kiitän, koska lapseni on olemassa ja hän on saanut kehittyä ja kasvaa. Pyydän, koska en voi olla varma lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Rukouksessa yhdistyvät ne sydämen asiat, joita en pysty joka hetki tietoisesti käsittelemään: rakkaus, pelko, ilo, suru, usko, epäusko. Maailmassa, ihmisissä, heikkoudet ja kärsimys voivat ilmetä uskomattoman pahoina tekoina. Miten
Lähetä kommentti
Lue lisää »

Paratiisin puu

Hellevi Estama, kesäteologi Miksi Jumala loi kielletyn hedelmäpuun paratiisiin, jos Hän ei halunnut, että Aatami ja Eeva syövät sen hedelmiä? Paratiisin puutarha olisi vankila ilman hyvän- ja pahantiedon puuta. Jos olet talossa, jossa ei ole ovea, sinut on lukittu, etkä pääse pois. Elät, mutta et elä vapaana. Ovi antaa vapauden valita, oletko talossa vai menetkö ulos. Paratiisi oli täydellinen. Siellä oli kaikkea, mitä koskaan kuvitella saattoi, ja kaikkea, mitä ihminen tarvitsi. Siellä oli tuhansia puita, joista saattoi valita vapaasti syötävää, ja vain yksi, jota he eivät voineet saada. Tuon yhden ainoan kielletyn puun olemassaolo antoi vapauden valita. Puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedon puuksi. Kaikki puutarhassa oli hyvää, he tiesivät vain kaiken hyvän. Luomiskertomuksessa Jumala loi kaiken ja näki, että se oli hyvää. Tietääkseen mitä paha on, Aatamilla ja Eevalla täytyi olla säännöt. Jumalan ainoa käsky oli: älä syö tuosta puusta. Jumala ei koskaan sanonut, että syömällä tuosta
Lähetä kommentti
Lue lisää »

Sota, synti ja Kristus

  Jan Pohjonen seurakunta- ja oppilaitospastori Kohta vuoden kestänyt hyökkäyssota Ukrainassa on ollut kaikille sitä seuranneille järkytys. Sotakentillä ihmisessä pääsevät valloilleen ne ihmisyyden pimeimmät puolet, joiden olemassaolon olemme halunneet unohtaa. Vaikka nykyihminen kyllä viihtyy väkivaltaviihteen parissa, haluaa hän kyetä vaihtamaan kanavaa, kun pelottaa liikaa. Oikean sodan ja kärsimyksen kanssa tämä ei kuitenkaan onnistu. Sodan kauheudet eivät jää järkyttävyydestään huolimatta kristinuskon kielen tavoittamattomiin. Viha ja viattomiin kohdistuva väkivalta on syntiä, rikos Jumalaa ja lähimmäistä vastaan. Syy pahan taustalla taas on lankeaminen syntiin, mikä on särkenyt yhteytemme niin Jumalaan, lähimmäiseen kuin itseemme. Rovaniemen kirkon fresko on maalattu meille varoitukseksi siitä syntisyydestä, joka ihmiskuntaa vaivaa. Vaikka freskoon ei ole maalattu kivääreitä tai tankkeja, freskon oikeassa laidassa ihmisen sisäinen pahuus on saanut ihmiskunnan kääntymään itseä
Lähetä kommentti
Lue lisää »